Nat Eliasonin blogikirjoituksessa "Level 3 thinking, A Unified theory of self improvment" kirjoittaa Eliason, kuinka ajattelumme voisi karkeasti luokitella kolmeen eri tasoon. Ensimmäisessä tasossa käytämme meille valmiiksi annettuja elämänohjeita sekä ajattelutapoja. Toisella tasolla alamme tietoisesti uusimaan ajatustapojamme etsimällä uusia valmiita sekä korvaavia ajatustapoja, jotka sopivat sen hetkiseen ajatusmaailmaamme ja periaatteisiin. Kolmannella tasolla alamme tuottamaan omia ajatustapojamme ja periaatteita. 

Esimerkkinä ensimmäisestä tasosta: synnyt ympäristöön, jossa kristinusko on normi. Hyväksyt uskonnon dogmat ja elät vähemmän tai enemmän kristinuskon mukaisesti. Toisen tason esimerkkejä voi olla siirtyminen kristinuskosta ateismiin, ruokavaliossa otetaan käyttöön uusi dieetti, innostumme uudesta liikuntamoudosta kuten crossfit, reppureisaillessa saatetaan havahtua omasta spirituaalisuudesta, jota sitten korostetaan reppureissulta palattaessa. Useinmiten vanhan ajatustavan ristiriitaisuudet tai uuden ajatustavan innostus saa henkilön jättäytymään aiemmin käyttämästään ajatustavasta ja periaatteista. Uuden ajatustavan tai toimintaperiaatteiden toteuttaminen käytäntöön voi tuntua tietynlaiselta "valistukselta". Tässä uuden ajatustavan huumassa on kuitenkin erityisen vaikeata yrittää hahmottaa ristiriitaisuuksia sekä ottaa vastaan konstruktiivista kritiikkiä. Miksi haluaisi pilata tämän uuden ajatus- tai toimintatavan antaman energiaboostin? Suuremmalla tasolla filosofi Zizek on myös korostanut kuinka he, jotka luulevat tuottavansa ja jakavansa eniten hyvyyttä ovatkin usein olleet myös tuottaneet paljon tuskaa. Zizek nostaa esimerkkinä kristinuskon ristiretket, jotka olivat hyvinkin verisiä. Miten tässäkin tilanteessa ollaan suhtauduttu kristinukon pohjimmaisiin periaatteeseen kohdella muita kuin tulla itse kohdeltuksi?

Huomion arvoista on kuinka emme oikein pysty oleman ajatustapojen suhteen "välivaiheissa", ikään kuin ensimmäisen ja toisen tason ajatustason välissä. Kun huomaamme vanhan ajatustavan olevan epäpätevä saatamme puolustautua ajatustavan suhteen tai koitamme nopeasti löytää uutta toimivampaa vaihtoehtoa. Jos aihe on henkilökohtainen, voi psykoanalyytikoiden mukaan muodostua erilaisia minä puolustusmekanismeja, kuten asian epäpätevyyden tai ristiriitaisuuden kiistäminen. Välivaihe tuottaa epämukavuutta, muistuttaa aavikkoa, kaaosta, epävarmuutta ja jatkuvaa ristiriitaisuutta, kognitiivista dissonanssia. Vertaiskuvallisesti olisi ikään kuin arjen rutiinit hävitettäisiin mutta tilalle ei olisi tarjolla uusia rutiineja. Rutiinit tuottavat turvan tunteen, voisi tulkita rutiinien teettävän todellisuudesta tietynlaista kotia ja todellisuudentajumme rakentuu juuri näiden rutiinien ympärille.

Kanadalainen psykologi Jordan Peterson kävi aikoinaan esiintymässä Helsingin jäähallilla ja olin yksi niistä nuorista miehistä, jotka menivät puku päällä sekä tukka siististi leikattuna kuuntelemaan hänen esitystään. Mikä erityisesti jäi mieleen hänen esityksestään oli sanonta, kuinka ihmiset ovat mielummin tyrannisessa järjestelmässä kuin aavikolla. Minusta ajatusta voidaan soveltaa hyvinkin moneen eri aiheeseen. Ajatustapoihin liittyen saatamme muodostaa mielummin vähemmän moraalisemman ajatustavan välttääksemme ajatustapojen muunoksen välivaiheita tai ristiriitaisuuksia. Symbolisesti välttelemme aavikoa. Kun esimerkiksi krisitinusko alkaa murenemaan voisi sanoa olla riskialtis ajautua ajatustapoihin, jotka syrjivät tiettyjä ihmisiä. Tai toisessa ääripäässä otetaan itselleen uhrimielikuvaa korostavaa ajatustapaa. Nämä ajatustavat voivat tuntua vähemmän ristiriitaiselta kuin kristinusko. Näiden uusien ajatustapojen hyväksyminen on parempi kuin aavikolla oleminen. Uudet ajatustavat saattavat myös mahdollistaa ilmaisemaan repressoituja tunteita, kuten vihaa.

Peterson viittasi sanomalla "ihmiset ovat mielummin tyrannisessa järjestelmässä kuin aavikolla" ensisijaisesti yhteiskuntiin kuten esmerkiksi Saksa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Maa oli juuri hävinnyt sodan, ihmiset nälkiintyivät ja talous oli aivan pohjalla. Yhtäkkiä tuleekin esille vahvan oloinen johtaja selkeällä visiolla. Tässä tilanteessa meidän vanha tapa pyörittää yhteiskuntaa ei enää ollut pätevä ja löydämme itsemme symbolisesti aavikolta. Miksi emme ottaisi vastaan johtajan selkeältä vaikuttavaa visiota aavikolta poistumiseen, vaikka tietoisuutemme saattaisikin antaa hiljaisia muistutuksia tyrannin mahdollisuuksista? Kun johtajan avulla saadaan elämän standardeja kohennettua voi johtaja tehdä moraalittomimpia päätöksiä ilman muiden suoranaista estämistä lietsomalla pelkoa muistuttamalla kuinka ilman häntä oltiin kaaosmaisessa aavikolla, johon kukaan ei varmastikkaan halua palata.

Parisuhteessa ajatusta voi soveltaa hieman eri tavoin. Henkilö, joka on väkivaltaisessa parisuhteessa voi kokea parisuhteen ulkopuolella vallitsevan aavikkoa, kaaosta ja epävarmuutta. Jos väkivaltainen osapuoli osaa vielä psykologisen manipuloinnin, pystyy hän lietsoamaan toisessa henkilössä juuri tätä aavikon pelkoa ja antaa ymmärtää kuinka "osapuoli ei ole mitään ilman häntä". Näin ollen henkilö voi jäädä väkivaltaiseen parisuhteeseen pidemmäksikin aikaa. Toisessa tilanteessa juuri eronnut henkilö, joka on ollut nuoruudestaan lähtien parisuhteessa, ja näin ollen ei ole tottunut olemaan ilman toista, voi alkuperäisen parisuhteen päätyttyä yrittää kiireisesti etsiä uutta parisuhdetta. Ajatus ilman parisuhdetta muistuttaa aavikkoa. Minkälainen tämä toinen uusi osapuoli onkaan on pienempi haitta kuin ajatuksesta aavikolla olemisesta.

Kävin itse kiltisti rippikoulut ja suoritin pakolliset koulun uskonnolliset kurssit. Kuitenkin ristiriidat alkoivat kasvaa niin suuriksi, että en kertakaikkiaan voinut enää jatkaa uskonnon dogmaattista seuraamista. Hylättyäni kristinuskon koin olevani aavikolla ja etsin itselleni kiihkeästi vastinetta uskonnon jättämälle tyhjyydelle, toisin sanoen etsin toista valmista ajatustapaa eli siirryin ikään kuin ensimmäisestä ajatustasosta toiseen. Kokeilin erinäköisiä ajatustapoja ja oli pelottavaa huomata itsessäni, kuinka esimerkiksi muita ihmisiä syrjivät ajatustavat alkoivat jossakin määrin vetoamaan minuun. Toisin sanoen jos omassa maassani vallitsisi sekasorto ja aavikkoa muistuttava kaaos voisin hyvin nähdä itseni hurahtavan vahvan johtajan visiolle, vaikkakin johtaja väheksyisi esimerkiksi ihmisoikeuksia.  Huomasin myös yhdessä vaiheessa aavikolla olemisen tekevän minusta hyvin nautinnon hakuisen tai hedonistisen, mutta sellainen elämäntyyli turmeltaa sielua.

Kolmannella tasolla et olisi enää riippuvainen yhdestä tai valmiiksi toteuttettujen ajatustavan sekoituksesta, jonka väität olevan omasi tuottamaa, vaan tuotat ennemminkin omien periaatteiden pohjalta ajattelua. Mutta tämä voi pahimmillaan muistuttaa jatkuvasta aavikolla olemisesta. Todella suuri huomio tässä vaiheessa on vaikka kuinka väitämme olevamme itseajattelijoita, tekevämme aivan omien ajatuksien pohjalta päätöksiä niin ympristöllämme ja kulttuurilla on meihin paljon vaikutteita. Puhumattakaan kuinka helposti voimme sokaistua omassa tekemisessämme emmekä huomaa todellakaan kaikkia ajatuksiamme, puhumattakaan alitajunnasta. 

En usko ihmisen tulevan koskaan täysin ymmärtämään itseään mutta voimme kyllä luoda aika osuvia malleja. Onko täydellinen ihmisen ymmärtäminen edes tavoittamisen arvosta? Pystyttäisiin esimerkiksi arvioimaan päivän tarkkudella milloin ihminen kuolee luonnollisista syistä? Miksi ei jopa tunnin tarkkuudella? Ympäristö on kertakaikkiaan liian monimutkainen kaiken asian samanaikaiseen anaylsointiin. Eikö sama päde luonnontieteissä? Pohjimmiltaan hyvin osuvia malleja, joissa emme pysty ottamaan kaikkea samanaikaisesti huomioon. Ymmärtääkseni esimerkiksi Newtonin mekaniikka ei ole enää pätevä mallipohja todellisuudelle, jos nopeutemme alkaa olemaan valonnopeuden tasoa.  Joten miten ihmeessä tällainen monimutkainen miljoonien evoluutio vuosien avulla muodostunut olio yhtäkkiä olettaa ymmärtävänsä itsensä? 

Ylipäätään on aivan liikaa tietoa ihmisenä olemisesta, jos yritämme ottaa kaiken siihen kuuluvan samanaikaisesti huomioon. Kulttuuri, evoluutio, anatomia, sosiologia, psykologia, ympäristö. Mutta vain koska tietoa on liikaa ei tarkoita, että pitäisi täysin luovuttaa itsensä ymmärtämisen suhteen. Kunhan tiedostaa tiedon määrän olevan niin suurta, ettei ihmiselämän aikana ehdi opiskella kaikkea. Ei varmaankaan vaikka olisi monta ihmiselämää. Miettiessämme tai analysoidessa ei aiheita rajaamme hyvinkin paljon tietoa sekä yksittäisiä aiheita ja liikumme ikään kuin aiheen eri tasoilla keskustelusta riippuen, voisiko sanoa abstrahointitasoilla? Esimerkiksi ruumiin osalla on jokin tietty toimintaperiaate, ruumiinosa perustuu monesta eri kudoksesta, jotka vuorostaan perustuvat molekyyleistä, molekyylit atomeista, atomit taas jostain aiheen tason vielä alempana olevasta aiheesta, tai aiheen alemmasta abstrahointitasosta.

En voi väittää ymmärtäväni paljoakaan Nietzscheä mutta eikö ihmisen rajallisuus ole osa hänen Übermensch tai yli-ihmis ajatusta? Ei ole ihmisenä mahdollista olla niin tietoinen itsestään, omasta psyykkeestään, omasta ympäristöstään, omasta kasvatuksesta, omasta kulttuuristaan, omasta tunteistaan, eri tiedon abstrahointiasoista, että pystyisi ottamaan kaikki nämä asiat huomioon samanaikasesti sekä vielä sivuuttaa inhimilliset tarpeet yhteenkuuluvuudesta ja tämän jälkeen alkaa luomaan omia periaatteitaan ja näin ollen omaa ajatustapaansa tai ideologiaa. Koska se ei ihmisenä kertakaikkiaan ole mahdollista onkin sen nimi... yli-ihminen.

Kolmannella tasolla liikutaan ihmismielen kyvykkyyden rajoilla ja toinen jalka on ikään kuin jatkuvasti aavikolla. Ei varmastikkaan kuulosta hirveän mukavalta, eikä varmaankaan kestävältä tavalta pyörittää arkea. Miten ihmeessä pystyisi arjen härdellissä edes jatkuvasti analysoimaan miten paljon vaikutteita juuri tällä sekunnilla tulee ympäristöstäni? Tämän lisäksi mietiskellä vaikeita moraalisia tilanteita. En välillä ihmettele miten tai miksi tietyt filosofit ovat kirjaimellisesti tulleet hulluksi.

Hulluudesta lyhyesti sen verran, että sanoisin sen olevan tila, jossa omaan todellisuuden ymmärrykseen ei tunnu saavan enää kosketuspintaa. Todellisuus ei tunnu enää käyvän järkeen. On mielenkiintoista, miten me luokittelemme esimerkiksi hengellisyyttä helposti "hulluudeksi", mutta hengellisten henkilöiden todellisuudenraameissa on helposti ja järkeen käyvä kosketeltava pinta, kun erilaiset hengelliset voimat näyttäytyvät ja kertovat läsnäolostaan. Se mikä luokitellaan hulluudeksi on usein myös normeista poikkeavaa. Jos suurin osa ihmisistä olisi hengellisiä, eikö "normaalit" ihmiset saisi siinä tapauksessa hulluuden leimaa?

Yksi henkilökohtaisia pelkojani olisi juuri äkillinen sekä täydellinen todellisuuden rajapinnan menettäminen. Tämä pelko on varmastikkin yksi vaikuttava tekijä omien puolustusmekanismien tietoiselle tai alitajuntaiselle käyttöönotolle. Tämä pelko tai alitajuntainen puolustusmekanismi voi estää minua saavuttamasta kolmatta ajatustasoa. Mutta sekin on niin riippuvaista miten todellisuutta tulkitsee tai mistä näkökulmasta katsoo. Usein hieman arkista ajattelua syvemmälle mentäessä huomaammekin paljon ristiriitaisuuksia todellisuuden hahmotuksessamme ja kuinka rakennamme tätä kosketettavaa rajapintaamme todellisuuteemme. Bertrand Russelilla on hyvä esimerkki ruskeasta sileästä pöydästä. Arkiajattelussa sehän on täysin selvää mikä asia on kyseessä, ruskea sileä pöytä. Mitä siinä nyt sen kummemmin alkaa filosofoimaan ja pelkäämään hulluutta? Mutta mitä jos aurinko paistaa pöytään ja väri ikään kuin muuttuu kirkaammaksi? Tai kun huone laitetaan pimeäksi, eihän pöydän väri ole enää ruskea? Ja jos katsot pöytää tietystä kulmasta saatat huomata, ettei se olekkaan sileä. Ja entäs jos katsot pöytää mikroskoopin avulla, silloinhan pöytä on kaikkea muuta paitsi sileä! Joten sekin millä abstrahointitasolla liikummekaan sekä mistä näkökulmasta katsomme todellisuutta voi vaikuttaa paljonkin miten rakennamme omia periaatteitamme ja näin ollen ajatustapaamme. Kaipuu valmiiksi annettuun ajatustapaan, jossa ei liikaa jumiteta ristiriitaisuuksiin alkaa kuulostamaan suorastaan huokuttelevalta ajatukselta. 

Otin aikoinaan Amsterdamissa psykedeelisiä sieniä ja koin mitä varmaan kutsutaan ego kuolemaksi. Maailmankuvastani ikään kuin hävisi minäkuva, jonka läpi olin siihen asti tulkinnut todellisuutta. Silloin aloin hieman pelkäämään hulluutta koska koin, ettei minulla olisi enää ikään kuin pintaa todellisuudenymmärrykselleni. Koin olevani ainoastaan lihasta, luusta ja verestä tehty olio, jolla sattui olemaan joku tietty nimi ja joka yrittää etsiä merkitystään tässä suurenmoisessa maailmankaikeudessa. Se kokemus havahdutti minut kuinka huomattavasti subjektiivisempia olioita olemmekaan, vaikka väittäisimme olevamme objektiivisa ja rationaalisia. Kuinka paljon todellisuudentajumme suodautuukaan minäkuvan kautta! Kun teemme tiedettä väitämme olevamme objektiivisa, mutta se tietty tieteellinen kysymys herätti tieteen tekijässä jonkinlaisen kiinnostuksen, toisin sanoen tunnesidonnaisuuden, jolloin tieteen tekeminen jo lähtökohtaisesti on jossakin määrin subjektiivista. Kuinka paljon onkaan esimerkiksi politiikka vaikuttanut tieteeseen, jonka pitäisi olla objektiivista? Esimerkiksi kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpailu avaruuden herruudesta, eikö yksi syy Nasan perustamiselle ollut juuri Neuvostoliiton avaruustutkimusmatkojen suurista onnistumisista syntynyt pelko tekniselle jälkeenjäämiselle? 

Vaikka ajatustapojen välivaiheet ja kolmannella ajatustasolla olleminen onkin hyvin epämukavaa niin mitä tapahtuisi, jos korostaisi kaaosmaisen oloista aavikkoa. Ymmärtääkseni filosofi Soren Kierkegaard ajatus "uskon ritari" korostaa vanhan ajatustavan itripäästämistä vaikkei vielä ole valmista uutta ajatustapaa ja ei teidä mitä tulee löytämään. Varmasti jotain yhteyttä kulttimaineen saaneeseen elokuvaan "Fight Club", jossa Tyler Durden sanoo toiselle kontrollinhakuiselle ja vanhasta itsestään kiinni pitämälle päähenkilölle "just let go!". Uskon ritarilla en usko Kierkegaardin tarkoittaneen, että pitäisi jättää parisuhde, jättää koulu kesken ja lähteä reppureissamaan paikkaan, jossa ainoastaan harvat ovat käyneet. Ennemminkin uskon ritarilla voisi ajatustasolla yrittää toivottaa tervetulleksi kaaosmaisen aavikoa ja erilaiset ristiriitaisuudet vaikka miten paljon mielen epämukavuutta ne tuottavatkaan. 

Ongelmia tässä aavikon korostamisessa voi olla sen mahdollinen olemassaolon pidentyminen, mitä jos henkilö onkin loppuelämänsä aavikolla, sekasorrossa, ikään kuin eksyksissä pimeässä metsässä?  Tai aavikolla oltaessa unohtaa tavoitteet etsiä itselleen ajatustavan ja periaatteet? Entäs jos huomaa oman todellisuudentajun alkavan hämärtymään ja kokee luisuvansa hulluuteen? Kai jonkinlainen itseuojeluvaisto on siinäkin hyvästä. Juttelin aikoinaan filosofiaan perehtyneen henkilön kanssa halusta tutkia omia periaatteitani ja ajatustapojani perin pohjin, ikään kuin tietoisesti laittaa itseni aavikolle johon henkilö vastasi "ole varovainen". Vastaus on minusta välillä hyvinkin paikallaan. Meillä ihmisillä on tietyt tarpeet kuten yhteenkuuluvuus ja tarve sosialisoida. Jos eläisi elämänsä täydellisessä eristyksestä muista koska se olisi omien periaatteiden mukaista ja haluaisi pyrkiä tuottaamaan täysin oman ajatusapansa niin en ihmettele, että sellainen henkilö ei välttämättä edes pystyisi enää toimimaan yhteiskunnassa muiden kanssa. Henkilö voisi lopulta menettää oman todellisuudentajunsa ja miten voimme yhteiskuntana edes auttaa sellaista henkilöä, joka on ikään kuin rikkonut oman psyykkeensä ja psykologisesti täysin syrjäytynyt muista ja yhteiskunnasta.

Syvällä aavikolla oltaessa voi myös kohdata omanlaisen aiheensa, joka voi muuttua suorastaan vaaralliseksi, nimittäin nihilismi. Kaikki muuttuu turhanpäiväisen merkityksettömäksi. Ei välttämättä enää tiedä mihin uskoa tai tavoitella ja mitä väliä sillä edes on loppupelissä? Jää symbolisesti makaamaan aavikolle tai pimeään metsään. Tarpeeksi syvällä nihilsmin ajattelussa ei välttämättä enää ole kyse oman ajattelunsa haastamisesta tai mukavuusalueelta poistumisesta, vaan elämästä ja kuolemasta. Itsemurha voi alkaa tuntumaan ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. "Miksi jatkaisin maailman tuskassa kun millään ei edes loppupelissä ole mitään väliä tai merkitystä? Kun aurinko lakkaa paistamasta olemme lopulta kaikki kuolleita" Eksistentialisti filosofi Albert Camu ilmaisi hyvin kuinka kysmys itsemurhasta on filosofin aivan pohjimmainen kysymys. Ollaan toisin sanoen niin syvällä aavikolla ja merkityksettömyysessä, että oikeastaan millään muulla kysymyksellä ei ole enää väliä kuin itsemurhalla. Psykoanalyytikko Carl Jung kirjoitti samankaltaisesta aiheesta, kuinka hän oli menettänyt laskunsa potilasmäärässä, jotka kohdatessaan olivat neuroottisia kun heillä ei ollut itselleen tyydyttäviä vastauksia elämän perusteellisiin kysymyksiin. Mitä väliä onkaan automerkeillä, statuksilla, hienostelulla, itsensä hoitamisessa kun kysymys itsemurhasta ikään kuin yliajaa tällaiset asiat ja kysymykset mennen tullen.

Tässä nihilistisyys voi mennä eri suuntiin. Parhaimmassa tapauksessa havahtuu kuinka elämä on pohjimmiltaan lyhyt ja merkityksetön, joten miksi ei luoda oma merkitys ja elää "täysillä" keskittyen itselleen tärkeisiin asioihin ja periaatteisiin? Omat periaatteet kirkastuvat entisestään, kuten läheiset ihmiset, oman yhteisön hyvinvointi kokonaisuudessaan ja näin ollen alkaa myös korostamaan moraalista elämäntyyliä ja esimerkiksi materialistisuus muuttuu täysin toissijaiseksi. Albert Camun Sisyphuksen myytti on minusta kaunis ja osuva symboli ajattelulle. Sisyphus tuomitaan työntämään suurta kiveä mäkeä ylös vain sen takia, että kivi rullaisi koko työnnetyn matkan takaisin lähtöpisteeseen. Näin ollen joutuu Sisyphus aloittaa työntämisen joka kerta uudelleen.

En kuitenkaan epäile, että osa tekee itsemurhan juuri nihilismin takia ja valitettavasti ajatusta voidaan viedä pimeämpään suuntaan. Paljon pimeämpään suuntaan.  Voi alkaa naurattamaan miten koko olemassa olo on pelkkää pilaa ja miten tyhmiä olemmekaan ihmisinä kun yritämme rakentaa jotain merkityksellistä ja hyvää. Tarpeeksi tuskaa ja pahuutta kohdatessa sekä jatkuvasti potemalla itselleen kuinka elämä on pohjimmiltaan merkityksetöntä voidaan alkaa menemään tielle, jota ei voi muuta kutsua kuin tie helvettiin. Sanoisin sen olevan tie helvettiin vaikken itse suoranaisesti usko jumalaan. Ajatus siitä, että ennen kuin lähden omin avuin täältä merkityksettömästä pilasta, miksi en vielä tuottaisi niin paljon kaaosta ja tuskaa kuin mahdollista? Jordan Petersonin innoittamana luin Carl Panzramin elämänkerran. Panzram oli vanki, joka ilmaisi kirjassaan sellaista inhoa ihmiskuntaa kohtaan, että niin syvällä helvetin pohjalla ollessaan en aidosti osaa sanoa miten yhteiskuntana pystyisimme enää nostamaan hänen kaltaisia henkilöitä takaisin maan päälle. Panzram hirtettiin ja häneltä kysyttiin viimeisiä sanoja johon Panzram vastasi "Laittakaa kiirettä hirttämiseen senkin tunarit, olisin itse ehtinyt tappaa ties kuinka monta ihmistä samassa ajassa". Hän oli myös ilmaissut kuinka jos ihmiskunnalla olisi yksi ainoa kaula hän ei hetkeäkään epäröisi sen kuristamista.

Yin ja Jangin tyylisesti tarvitsemme pahuutta ollaksemme hyviä. Korostan sanomaa miten voi olla hyveellinen jos ei ole tietoinen pahuudesta? Mitä enemmän on tietoinen pahuudesta, sitä enemmän on henkilö kykeneväinen hyvyyteen. Moraali pitäisi ennemminkin suhteuttaa kuinka paljon henkilö olisi kykeneväinen tuottaa tuskaa mutta valitsee mielummin rauhan edistämisen.

Mutta toisinaan onko tarvetta kolmannen tason aavikkomaiselle ajatustasolle, jossa pitää itsepäisesti tuottaa omat periaatteensa ja ajatustapansa? Eikö riitä, että voi tutkiskella jo monen sukupolven yli kehittyneitä ajattelutapoja ja yrittää niissä syntyvien ristiriitaisuuksien avulla siirtyä yhä selkeämpään ajtteluun? Jos arkeakin on tarkoitus pyörittää, ei varmaankaan ole varaa olla niin erkaantunut kaikesta muusta ja löytää itsensä tilasta, jossa on psykologisen romahduksen partaalla tai ei voi muuta ajatella kuin itsemurhan mahdollisuuksia.

Rene Descartes kirjoitti aikoinaan kirjaassan "Metodin esitys" hyvän vertaiskuvaa hänen periaatteiden ja oman filosofian tuottmaisessa radikaalisen kyseenalaistamisen avulla. Omien periaatteiden rakentaminen on ikään kuin talon rakentamista aivan nollista. Mutta sillä aikaa kun oma talo on vielä alkeellisella tasolla on silti oltava joku paikka, jossa voi yöpyä ja tarvittaessa sairastaa. Sama pätee ajattelussa,  Descartes alkoi itse kyseenalaistamaan käytännössä kaikkea ja järkeä korostamalla yritti hän tuottaa täysin omat periaatteet ja ajatustavat. Mutta vaikka hän kyseenalaisti kaikkea teki hän sen asteittain, toisin sanoen symbolisesti ei täysin jättänyt vanhaa taloaan uuden rakentamisen ohella.  

En usko itseni olleen täysin kolmannella ajatustasolla, vaika joskus onkin innostunut ajatuksesta jättää symbolisesti vanha asuntonsa ja laittaa itsensä täysin likoon yrittää itse rakentaa omat ajatustavat ja periaatteet. Se vaatii sellaista henkistä ponnistelua ja suorastaan vieraantumista muista, että en aidosti usko oman mielenterveyden kestävän sellaista. Kuitenkin miksi ei Descartes tyylisesti voisi asteittain kyseenalaistaa omaa ajattelua? Ja miksi ei käyttää jo valmiiksi olevia erittäin hienoja ajatustapoja ja koittaa itse ikään kuin haastaa ajatustapoja löytämällä ristiriitaisuuksia ja yrittää ratkoa näitä ristiriitaisuuksia? En toisin sanoen koe tarvitsevani rakentaa taloa aivan nollista, kun on todella hienoja taloja rakennettu sekä testattu jo valmiiksi. 

Omalla kohdalla tuli kristinuskon tilalle stooalaisuus. Yritän toimia arjessanikin stooalaisuuden periaatteiden pohjalta. Toisin sanoen keskityn siihen mihin voin vaikuttaa, oma tekeminen olisi yksinkertaista ja oman yhteisön hyväksi sekä periaatteita oikeudenmukaisuudesta, kohtuullisuudesta ja totuudesta. Nähdä myös maailma ikään kuin luonnollisuuden silmin, miksi pelätä esimerkiksi kuolemaa jos se kerran on osa elämää ja luontoa? Mutta miten voikaan niinkin helpolta kuulostavat periaatteet olla vaikeita toteuttaa käytännössä! Ja tämä stooalainen henkilö on ikäänkuin ihanne, jota emme varmaan koskaan pysty saavuttamaan. Vähän kuin yrittäisi löytää luonnosta täydellistä ympyrää. Mutta se ei tarkoita, etteikö voisi tavoitella stooalaista elämäntapaa, kunhan muistaa olla armollinen itselleen.

Vaikka miten myönteinen olenkaan stooalaisuudelle koitan silti olla avoin ristiriitaisuuksille vaikka se saattasi muistuttaa aavikkoa. Esimerkiksi stooalaisuuteen kuuluva Marcus Aureliuksen kirjassa itselleni, kirjoittaa Aurelius sydämmellisesti hyvistä ominaisuuksista, joita on saanut läheisiltään. Äitiään hän kiittää seuraavasti: "kyvystä pysyä poissa pahanteosta sekä sellaisen ajattelemisesta". Psykoanalyytikko Carl Jung kirjoitti paljon varjopuolesta ja kuinka sitä olisi tärkeä reflektoida. Jos en ajattelisi omaa kykeneväisyyttä pahantekoon, miten voinkaan reflektoida omaa varjopuoltani? Näin ollen löydän itseni ristiriidasta. Tässä tilanteessa on minun juuri ristiriitaisuuden kautta paranneltava alkuperäistä Aureliuksen ajatusta vaikka miten sydämmellinen se onkaan ja kuinka tärkeä stooalaisuus onkaan minulle ylipäätään. Mutta olen samaa mieltä Jungin kanssa, että pahantekoisia ajatuksia pitää pystyä reflektoimaan, eikä repressoida.

Jos tietoisesti pyrkii kolmanteen ajatustasoon olisi hyvä muistaa ihmisyyden rajat ja koska tietoa on enemmän kuin pystymmekään hahmottamaan tulemme todennäköisesti aina olemaan ristiriitaisia olentoja. On myös annettava itselleen armoa sekä aikaa. En usko, että meillä tulee koskaan olemaan mitään täydellistä ajatusjärjestelmää koska emme ihmisinäkään ole täydellisiä. Siksi onkin tärkeää olla kriittinen, jos oma tai muiden ajatusmaailma alkaa kuulostamaan liian utopistiselta tai ideaalilta. Kaikista ristiriidoista ja maailman pahuuksista ollaan kuitenkin ihmiskuntana kehitytty huimasti. On välillä suorastaan ihme, että voin lämpimässä huoneessani näpytellä tätä tietokoneellani, joka itsessään on jo huima keksintö.

Nat Eliason blogi:

Level 3 Thinking: A Unified Theory of Self-Improvement - Nat Eliason

A model for how to improve our thinking. For how to be a little less dumb, naive, or mistaken. How to broaden our perspectives, learn more effectively, and accelerate personal development.

https://www.nateliason.com

En ihmettele kuinka ihmisen mieli alkaa horjumaan näistä sisäisistä ristiriidoista, jotka jäävät jatkuvasti häiritsemään tietoisuutta. En ihmettele kuinka tietoisuutta yritetään hiljentää edes hetkeksi erilaisilla huumeilla tai liiallisella nautinnon pyrkimyksellä, suorastaan hedonismilla. Mitä jos saat jälkikäteen tietää kuinka käskystä tappamasi henkilöiden joukossa oli viattomia lapsia? Moraaliset ristiriitaisuudet lisääntyvät ja oma tietoisuus ei näin ollen jätä rauhaan vaikka kuinka yrittäisi reflektoida tai hakea apua. Historioitsija Yuval Noah Harrari nostaa hyvin esille videollaan "Should We Trust Nature More than Ourselves?" kuinka vaikeat moraaliset tilanteet on kyettävä hahmottamaan monisävyisempänä, kuin ainoastaan tapa tai kuole. Siinä vaiheessa, kun yksittäinen taistelija on tilanteessa, että joutuu ampumaan tai tulla ammutuksi, on todella moni muu asia sekä tilannetta edeltävät päätökset menneet pahasti vinoon.

Mitä tulee lähitaistelijan periaatteisiin suhtaudutaan moraaliin häikäilettömän välinpitämättömästi. Puolustusvoimien julkaisemassa "lähitaistelijan käsikirja"ssa kirjataan seuraavasti:

"Lähitaistelutekniikoiden käyttämisen edellytyksenä on, että sodan ajan lait ovat voimassa. Tällöin itsepuolustukseen ja voimankäyttöön vaikuttavia lakirajoitteita ei ole.
Lähitaistelun periaatteet ovat:
1. Aggressiivisuus
2. Kaikki keinot päämäärän saavuttamiseksi on sallittu
3. Isketään vihollisen arimpiin ruumiinosiin
4. Käytetään mahdollisimman suurta voimaa
5. Vältetään omia vammoja
6. Tuotetaan viholliselle mahdollisimman suuret vammat
7. Käytetään tehokkaimpia mahdollisia käsillä olevia välineitä."

Lähitaistelijan periaatteet täyttävät käytännössä kaikki "näin tunnistat psykopaatin" artikkeleiden ominaisuuksien listaukset hieman muunneltuna. On aikamoinen yhteiskunnallinen ristiriita, kuinka nämä periaatteet luokiteltaisiin hyvin nopeasti "psykopaattiseksi" arjessamme. Sodassa on yhtäkkiä täysin hyväksyttyä ja jopa palkittua käyttää ihmisen animaalista tai "psykopaattisia" ominaisuuksia. Eikö näin ollen voisi sanoa yhteiskuntamme muutuvan psykopaattiseksi sotiessamme?Lähtökohtaisesti lähitaistelijan periaatteet ovat hävettäviä. Vaikka kuinka paljon onkaan vihollisten hyökkäystä estetty, vaikka kuinka ollaankaan kukistettu tyrannisen johtajan armeijaa ovat lähitaistelijan periaatteet hävettävää toimintaa. Saisimme aidosti hävetä ihmiskuntana kun alennumme sotimaan ja ajaudumme moraalisesti näin alhaiselle tasolle. Ei voi myöskään olla, että uskonnossa korostetaan kuinka pitäisi kohdata muita ihmisiä kuin haluaisi itse tulla kohdeltuksi, mutta silti sallitaan toisen ampuminen!? Saatetaan jopa pidellä uskonnollista koruamme kädessämme juuri ennen ampumista, jotta välttyisimme jonkinlaiselta vastuulta. Ampumalla toisen et ilmiselvästi ole kohdellut toista kuin haluaisit itse tulla kohdeltuksi.

Lähitaistelijan periaatteita ei kuitenkaan pidä demonisoida liikaa. Oikein kanavoituna voi periaatteista saada uskomatonta voimaa. Psykoanalyytikko Carl Jung kirjoitti paljon ihmisen "varjopuolesta" ja sen tietoisesta integroimisesta omaan persoonallisuuteen. Hyvin usein repressoimme tai yritämme piilottaa puoliamme itsestämme, joita emme itse tai yhteiskuntana pidä ihanteellisena. Mutta esimerkiksi agressiivisuus, miksi repressoida niinkin suurta energianlähdettä? Agressiivisuutta voi oikein kanavaoituna käyttää esimerkiksi urheiluun tai muuhun luovaan toimintaan.

Tunne esimerkiksi kateudesta on ymmärrettävästi epämukava sekä monissa tilanteissa epähyväksyttävä ja näin ollen repressoimme tunteen sekä siihen liittyvät ajatukset. Miksi olisit esimerkiksi kateellinen parhaalle kaverillesi? Reflektoimalla omaa kateutta voi huomata kuinka mieli alkaa tuottamaan hyvinkin pimeitä fantasioita, joihin voi myös yhdistyä katkeruuden sekä vihan tunteita. Miksi ihmeessä haluaisit tehdä pahaa parhaalle kaverillesi? Ja miksi mieli tuottaa näinkin epämukavia sekä pimeitä fantasioita? 

Näitä fantasioita ei hirveämmin halua enempää reflektoida mutta ristiriitaisesti kyllä reflektoimalla juuri näitä omia "pahuuksiaan" ja antamalla tilaa pimeille ajatuksille tekee henkilöstä moraalisemman ihmisen. Miten pystyt tekemään hyvää, jos et ole tietoinen pahuudesta? Eikä esimerkiksi kateuden tunteet mihinkään maagisesti häviä vaikka tunteita yrittäisikin sivuuttaa. Repressoidut tunteet vaikuttavat näin ollen alitajuntaisesti henkilön toimintaan. Jos jotain, niin juuri alitajuntaiset pimeät fantasiat ovat vaarallisimpia. Kun on tarpeeksi monta vuotta repressoinut pahuuttaan ja yhtenä päivänä on elämän tuottamat haasteet kasvanut liian suureksi on riskinä napsahdus, jolloin voi tehdä asioita, joita katuu jälkikäteen. Tapahtuman jälkeen voi tulla olo ettei tiedä mitä tilanteessa oikein tapahtui. Suomalainen psykologi Hannu Lauerma kirjoittaa kirjassaan "pahuuden anatomia"ssa kuinka suuri osa murhista tapahtuvat juuri tällaisten mielen "napsahduksien" yhteydessä. Lauerma korostaa kuitenkin alkoholin olleen usein vaikuttavana tekijänä murhissa. 

Machiavelli kirjoittaa kirjassaan "Ruhtinas", kuinka "johtajan on tiedettävä tie helvettiin, jotta hän tietää tien paratiisiin". Yin ja Jangin symboloi hyvin samankaltaista kahtiajakoisuutta, hyvyys kasvaa pahuuden yhteydessä. Miten esimerkiksi pystyy puolustamaan itseään, jos ei tiedä tai halua tietää millä tavoin toinen henkilö voi hyökätä tai tehdä ilkivaltaa? Miten pystyy tiedostamaan psykologista manipulointia, jos ei koskaan ole reflektoinut tai miettinyt millä tavoin ihmisiä voi manipuloida? Eikö henkilö, joka on tietoinen ja kykeneväinen psykologiseen manipulointiin, mutta valitsee olla tekemttä sitä hyveellisempi kuin henkilö, joka on aina repressoimassa omia pahuuksiaan ja näin ollen ei ole tietoinen eikä kykeneväinen esimerkiksi juuri psykologiseen manipulointiin? Moraali pitäisi ennemminkin mitata henkilön kyvykkyydessä tuottaa pahuutta ja tuskaa mutta valitsee olla käyttämättä pahuuttaan.

Friedrich Nietzsche kritisoi erityisesti uskonnoissa esiintyvää moraalia, kuinka pelkuruus piilotetan usein moraalin taakse. (En kyllä ymmärrä Nietzscheä suurimman osan ajasta kun yritän lukea hänen teoksiaan, mutta moraalin pelkuruus ajatus ainakin on jäänyt mieleen). Vain koska ei pysty lyömään tai ampumaan ketään ei tarkoita, että olisi moraalinen henkilö vaan saattaa ennemminkin olla pelkuruutta tai "nössöyttä". Kuitenkin tämän "minä en halua olla nössö" ajatus voidaan viedä liian pitkälle, siinä määrin että aletaan tehdä aidosti moraalittomia tekoja, jotenkin todistaakseen itselleen ja muille. Ei tarvitse ryöstää, haastaa tappeluun, tulla pidätetyksi, harrastaa ryhmäseksiä, pettää toista tai osallistua sotaan todistaakseen jotain itselleen. Urheilu on yksi todella tehokas tapa reflektoida omaa varjopuoltaan. Mitä menetelmiä ollaan valmiita käyttämään voittamiseen? Käytetäänkö hyväksi vastutajan tiimin heikoimpia lenkkejä, jotta saavutetaan enemmän pisteitä? Miten suhtautuu mahdollisesti omaan vihaan ja kateuteen, joka kohdistuu vastustajaan? 

Kuitenkin urheilussakin on tietyt rajat, vaikka olisi itsepuolustuslajin sparraus harjoituksissa ei toista lyödä tai kuristeta kuolemaan asti. Näin ollen jää aina yksi "taso" omasta varjopuolesta saavuttamatta. Emme myöskään käytä kirjaimellisesti lähitaistelijan periaatetta "tuottamalla viholliselle mahdollisiman suuret vammat". Mutta moraalisena henkilönä ei pitäisi olla tarvetta viedä omaa pimeätä puolta näinkään pitkälle. Sen pitäisi riittää, että muunnamme, kanavoimme tai Sigmund Freudin sanoin sublimoimme nämä ajatukset sosiaalisesti hyväksyttyyn muotoon tai johonkin hyödylliseen.

On hyvin antoisaa vaikkakin välillä todella raskasta lukea sotarikoksista, ja lukea rikoksen teoista ajatuksella, ikään kuin olisi itse niitä tekemässä. Joutuu käyttämään omaa empatiaan laittamalla itsensä sotarikoksen tekijän kenkiin. Mikä minulle henkilökohtaisesti kesti aika kauan hyväksyä oli pimeä havahtuminen kuinka sotarikosten tekemisestä ei välttämättä tulisi edes huonoa omatunto, päinvastoin kiduttamalla toista voisi tuntea jopa mielihyvää. Jos "vihollinen" olisi tappanut lähipiirisi en ihmettele, että kostonhimon tuottamat fantasiat alkavat olemaan jopa helvetin tasoa mutta kuitenkin fantasioiden toteuttamisesta saisi paljon mielihyvää. Näitä asioita pohdiskelemalla voi muodostua suorastaan inho niin itseään kuin ihmislajia kohtaan. Suorastaan ihmisviha tai misantropia, kuinka ihminen on ikään kuin syöpä maailmalle. Lukemalla esimerkiksi japanissa tehdyistä sotarikoksista kirjasta "The rape on Nanking" laittaa toden teolla miettimään ihmisyyttä. Tappamisesta ja raiskaamisesta tehtiin kilpailullista leikkiä: kuka pystyy viiltämään eniten ihmisten kauloja tietyssä ajassa. Ja jotta siinä ei olisi tarpeeksi pahuuta ja tuskaa niin lisäbonuksena on kuinka kirjan kirjoittaja Iris Chang teki myöhemmin itsemurhan kun ei todennäköisesti pystynyt enää käsittelemään pahuuden ja tuskan määrää.

Miten tällaisen jälkeen voikaan jatkaa eteenpäin? Miten voikaan nähdä ihmiskuntaa enää valoisassa muodossa? Minusta vaikka miten pimeältä edessä oleva kuilu vaikuttaakaan olevan, tai helvetin pohjaa ei tunnu koskaan tulevan vastaan niin lopulta kuiluun tulee valoa ja me pystymme ihmisinä päättämään miten syvän helvetin kaivamme itsellemme. Haluan myös uskoa, että yin ja jangin tyylisesti hyvyys kasvaa mitä enemmän reflektoi pahuutta. Jossakin määrin kun lukee näinkin raskaita aiheita alkaa kunnioittamaan arjen pieniä asioita enemmän. Huomaan itsessäni myös kuinka prioriteetit kirkastuvat, miten esimerkiksi suorastaan absurdilta ylimääräinen materialismi onkaan tai kuinka vähän väliä onkaan minkä merkkisellä autolla ajaa. Välillä voi kuitenkin tulla suorastaan inhottava olo ympäristöstä, kuinka joka paikassa pitäisi olla kuluttamassa, ostamassa ja itsensä ilmaisu tapahtuu käytännössä materialistisuuden avulla. Onko ihme, että filosofian eksistentialismi alkaakin kiinnostamaan? 

Kävin itse "ainoastaan" varusmiespalveluksen, mutta voin hyvin kuvitella saavani mielihyvää sodan tuottamasta kaaoksesta, tappamisesta, adrenaliinista, jota siviilissä on vaikea saada. Eniten kuitenkin kaipaan sodassa syntyvää aitoa toverillisuutta.

Todella hyvä artikkeli "Why men love war", kertoo yhdysvaltalaisesta veteraanista William Broyelsista, joka taisteli Vietnamissa. Artikkelissa kirjoitetaan kuinka pohjimmiltaan sodankäynnistä tykättiin, tultiin kotiin mutta kaipuu sotaolosuhteisiin oli vahva. Lähitaistelijan periaatteiden toteuttamisessa piilee toisin sanoen myös mielihyvän saamista. Oletan näiden raivohuoneiden suosiossa piilevän jotain samankaltaista, saa muuntaa pimeimmät fantasiansa teoiksi ja ilmaista periaatteita agressiivisuudesta, suurimmasta mahdollisesta voimasta ja näiden tunteiden ilmaiseminen millä keinolla tahansa. Miten olisi yrittää hakata vanha telkkari kahtia pesäpallomailalla?

Moraalisiin ristiriitoihin sekä psyykkiseen kuormitukseen tulee uusi ulottuvuus kun havahtuu kuinka sodan "kauhuuksista" pystyi saamaan mielihyvää. Jopa siinä määrin, että alkaa kaipaamaan takaisin sotaan. Sodassa ollessaan saattaa laskea päiviä, milloin pääsee näkemään perhettään. Mutta nyt kun ollaan vihdoin perheen kanssa ja kaiken pitäisi olla hyvin alkaa mieli kaipaamaan takaisin sotaan? Olenko pohjimmiltaan edes hyvä ihminen? Olenko oikeastaan psykopaatti?  Ajatukset ikään kuin murtavat henkilön maailmankuvan hyvästä ja pahasta, joka on varmasti osatekijänä meidän identiteetin luomisessa. Voisi melkein sanoa, että identiteetin kulmakivet tai axioomat eivät enää ole kestävällä tasolla, jolloin kaikki muut ajatukset omasta itsestään ikään kuin romahtavat. Kuka minä edes olen? Tätä romahdusta voisi kutsua psykologiseksi kaaokseksi tai oletettavasti mitä psykoanalyytikot kutsuisivat neuroosiksi ja helpottaakseen olotilaa ei erilaiset riippuvaisuudet enää kuulosta todellakaan huonolta vaihtoehdolta.

Näiden periaatteiden toteuttamisessa on jotain hyvin jollain tavalla aitoa ja alkeellista. Varmasti osasyy miksi toveruuden side syntyy niin vahvaksi on koska näet taistelutoverin aidon pelon, aidon halun tappaa, aidon surun, aidon vihan, aidon kaipuun perheen luokse. Ylipäätään hyvin jokseenkin intiimiä aitoutta. Yhtä paljon aitoutta ja intiimisyyttä saa varmaan seksistä. Tällainen ihmisen alkeellisten vaistojen pohjalta toimiminen: taistele tai pakene, mietit eloonjäämistä ja mietit oman heimon ja perheen suojaamista. Tässä toiminnossa unohtuu yhteiskunnan muut turhuudet ja komplikaatiot. Harvemmin tulee sodassa ajatellaan esimerkiksi ostos-tv:tä, mainoksia tai politikkoja haukkumassa toisiaan. On kuitenkin ymmärretäävää, että arki ja ylipäätään yhteiskunnassa vallitseva yhteistyö ei kertakaikkiaan toimisi, jos kaiken pitäisi olla niin intiimiä. Tietääkseni sitä on kokeiltu erinäköisillä hippi-liikkeillä.  Olen moneen kertaan liikuttunut ennemminkin sotaelokuvissa vallitsevasta toverillisuudesta kuin kauhuuksista. Kun on arjessa käynyt ostoskeskuksessa ja tunnetasolla koko paikka tuntunut ainoastaan turhanpäiväiseltä absurdisuudelta on välillä kaipuu sodan ajan toverillisuuteen ollut hyvinkin vahvaa.  Ajatus siitä, että voisin luottaa hengelläni taistelutoveriini olisi suorastaan kaunista.

Välillä meillä on kuitenkin tapana maalata liian utopistinen kuva tekemisestämme, ideasta tai ihmisyydestä. Tämä toverillisuus harvemmin myöskään toteutuu siinä määrin kuin toivoisi. Armeijassa ollessani kysyin usein mielessäni kysymystä tupakavereiden suhteen, että jos paska osuisi tuulettimeen, voisinko luottaa hengelläni kaveriini? En valitettavasti voinut hirveän usein antaa vastaukseksi kyllä. Mutta kohdistin kysymyksen myös itseeni, siinä vaiheessa kun vihollisten panssarivaunuja tulee vauhdilla ryhmittäin, jäisinkö oikeasti taistelemaan toverini kanssa? 

Olen myös jossakin määrin luonut liian utopistisen kuvan mielessäni stooalaisuudesta, mutta unelmoin välillä saada toimia antiikin keisarin Marcus Aureliuksen alaisuudessa. Minä suorastaan liikutun hänen kirjastaan itselleni ja kuinka hän pidättäytyi kaikenlaisista ylimääräisistä himoista, jotka eivät korostaneet moraalista elämäntyyliä, ja joka ei edistänyt kansan hyvinvointia. Mietin välillä itse kun en pysty olla syömättä kahtaa tiramisua vaikka sallisin itselleni vain yhden tai kun ahneuden valloittamana mietin sijoitusrahastojen tuottavuutta mielummin kuin esimerkiksi ihmisten oikeuksia. Aurelius oli keisari, joka olisi voinut toteuttaa merkittävästi suurempia himoja mutta valitsi olla toteuttamatta niitä, vaikka hänen ympärillään olevat ihmiset olivat himojensa vietävänä. Hän halusi kertakaikkiaan olla mahdollisiman hyvä keisari. Aivan uskomaton henkilö.

En aidosti koe pystyväni laittamaan henkeäni johtajien käsiin, jos esimerkiksi pääministeri kauden jälkeensä alkaa poikkeamaan alkuperäisistä periaatteistaan tai ranskassa presidentti käy syömässä satojen tuhansien eurojen arvoisissa ilallisissa. Varusmiespalveluksessa ollessani oli onneksi yksittäisiä upseereita, joita kunnioitin ja koin pystyväni laittamaan henkeni heidän käsiinsä. En varmaan koskaan tule unohtamaan, kuinka prikaatin vaativimman koultuslinjan johtaja ajoi vanhalla kuluneella "halpis" merkkisellä autolla. Upseeri osoitti myös oikeassa määrin ja oikeaan aikaan aitoa huolta alaistensa hyvinvoinnista. Hänessä oli paljon Aureliusta muistuttavia piirteitä ja kunnioitin häntä suuresti. Aina kun näen siivilissä henkilön näyttelevän materialistisuudellaan muistutan itseäni tästä upseerista sekä Marcus Aureliuksesta. Valitettavasti joudun muistuttamaan itseäni upseerista ja Aureliuksesta hyvinkin usein.

Uskon kyvyn pahuuteen löytyvän miestä kaikista. Joissakin enemmän tai vähemmän. Psykopaatin määritelmä, erityisesti tiettyjä tilanteita analysoimalla, tuntuu olevan todella häilyvä. Ylipäätään konsepteissa hyvyydestä sekä pahuudesta on todella paljon sävyjä. Mitä tapahtuu kun meidät laitetaan äärirajoillemme? Koronakriisin vessapaperien hamstraus näyttää hyvin kuinka voimme toimia muista piittaamatta. Nyt puhumme vessapaperista, miten jos on aidosti kilpailu ruoasta tai eloonjäämisestä ylipäätään? Kuinka moni muuttuu "psykopaatiksi"?

Olisi tärkeätä yrittää hahmottaa, vaikka miten kivuliasta se onkaan, miten toimisi näissä moraalisesti haastavissa tilanteissa. Tilanteita pohtimalla ja hyväksymällä omaa pahuuttaan(tai Jungin sanoin integroimalla varjoaan), tekee omasta persoonasta moniuloitteisemman ja kasvattaa samalla hyvyyttään. Vaikka olemme kykeneväisiä käyttämään lähitaistelijan periaatteita ja saamaan niistä mielihyvää, on miellä ihmisinä vastuu olla valppaana, ettemme joudu poikkeamaan moraalistamme.

Puolustusvoimien julkiasema yleiseen käyttöön Lähitaistelun käsikirja:

https://puolustusvoimat.fi/documents/1948673/2258487/L%C3%84HITAISTELUN_K%C3%84SIKIRJA_2004.pdf/9ec093eb-689a-e4c1-a62c-e9f2c24e9034/L%C3%84HITAISTELUN_K%C3%84SIKIRJA_2004.pdf?t=1693211970183

Why men love war artikkeli:

https://www.esquire.com/news-politics/news/a28718/why-men-love-war/

Macronin kalliit iilalliset:

Presidentti ja kuningas illastivat: puolen miljoonan euron lasku

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Britannian kuningas Charles III söivät ja joivat harvinaisen hyvin.

https://yle.fi

Kirjoitelmassa käytetty kuva maalauksesta on Ion Stoica-Dumitrescu luoma.

Lupaamisen lähtökohdassa vallitsee kuitenkin alustavasti jonkinlainen luottamuksen puute. Jos sinut tiedetään henkilönä, joka pitää sanansa ja pysyttelee totuudessa, ei sinulla ole tarvetta luvata asioita. Se on minusta tavoittelemisen arvoista.

Totuuteen pyrkiminen on hieno ajatus mutta voin hyvin ymmärtää skeptisyyden, kuinka käytäntö harvemmin toteutuu kuten teoriassa. Teemme vähemmän tai enemmän valkoisia valheita tai harhautamme ihmisten huomiota muualle. Ja kuinka usein valehtelemmekaan itsellemme! Missä määrin liiallinen itsensä vaatimus menee jo valehtelun puolelle? Minuuttiaikaitaulun suunnitelu ei toimi vaikka kuinka piiskaisimmekaan itseämme. "Jos nyt vain lopettaisin laskoittelun ja tekisin itselleni vaatimat asiat, niin pysyisin aikataulussa".

Jossain vaiheessa elämäämme kohtaamme myös pahuutta ja tuskaa siinä määrin, että alamme kyseenalaistamaan muiden ihmisten motiiveja ja rehellisyyttä. Tiedostamme myös kuinka on ihmisiä, jotka kertakaikkiaan haluavat nähdä maailman palavan. Tässä vaiheessa emme enää ole naiiveja, kuitenkin kun ei ole enää naiivi on riskinä kyynistyminen. Onko millään enää mitään väliä?  Tarpeeksi kylmää kohtelua saatuaan esimerkiksi työpaikallaan ja luettaessaan uutisia maailman menosta voi tulla olo, että tämä nyt vain on maailman menoa ja se on hyväksyttävä. Se, joka väittää toisin on joko vieläkin naiivi, harhaluuloinen tai välinpitämätön. Jos lukee vähänkin historiaa havahtuu kuinka on osa maailmaa, että emme aina pysy totuudessa ja teemme lupauksia, joita emme täytä. Niin se maailma vain toimii.

Minuun henkilökohtaisesti teki suuren vaikutuksen kuullessani ensimmäistä kertaa antiikin keisarista Marcus Aureliuksesta, erityisesti hänen kirjastaan "Itselleni" (englannin "Meditations"). Kirjassa Aurelius korostaa periaatteita kohtuullisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta. Tarkalleen ottaen tulisi pyrkiä puhumaan sydämestään. Jopa kohdatessaan henkilöitä, jotka tiedät valehtelevan tai tiedät heillä olevan pahoja aikeita. Jälleen sisäinen kyynikko voi kommentoida, että "hieno ajatus mutta todella haastavaa toteuttaa käytännössä, erityisesti jos joku solvaa sinua syyttä".  Sydämestä puhuminen ei tarkoita, etteikö valehtelemiseen, pahoihin aikeisiin tai solvaukseen tarvitsisi puuttua. Kaikkeen ei pidä myöskään suhtautua liioitetulla lempeydellä, ikään kuin repreossoida oma vihansa ja olla luokittelemassa oma viha syntiseksi. Ennemminkin ei itse lähde mukaan henkilön samaan tekemisiin. Kuten aurelius kirjoittaa "paras vastalääke vihollisillesi on ettei sinusta tule vihollisesi kaltaista".

Elämässä voi kuitenkin olla tilanteessa, jolloin valehteleminen pelastaa niin monelta asialta, että valehteleminen tuntuu käytännössä ainoalta vaihtoehdolta. Vertaiskuvana armeijassa sanonta "ammu tai tule ammutuksi". Toisin sanoen voit olla tilanteessa, jolloin molemmat vaihtoehdot ovat huonoja. Historioitsija Yuval Noah Harari nosti videolla "Should We Trust Nature More than Ourselves?" esille kuinka armeijan "ammu tai tule ammutuksi" tilanne on hyvin vaikea molemmin puolin, mutta mielummin kuin pähkäillä tilanteen moraalisia ristiriitoja on maailmassa usein sen verran enemmän sävyjä, että olisi parempi pähkäillä mitkä tilanteet sekä päätökset johtivat siihen moraalisesti haastavaan tilanteeseen. Minusta sama pätee valehtelemisen suhteen. Henkilöt voivat olla tilanteessa, jolloin valehteleminen on ymmärrettävää mutta tulisi keskittyä mitkä tilanteet ja päätökset ennen valehtelemista menivät vinoon.

Esimerkiksi yritys, joka on konkurssin partaalla, saattaa nähdä mahdollisuuden pelastaa yritys valehtelemalla ympäristöhaitoista tai laiminlyödä esimerkiksi jätteen oikeanlaisesta sortteerauksesta. Jos vielä monella työntekijälläkin on juuri tullut perheenlisäystä ja näin ollen on yrityksessä todella paljon pelissä alkaa valehteleminen kuulostamaan yllättävän hyvältä vaihtoehdolta. "Mitä jos laiminlyödään ympäristöhaitat siksi aikaa, että saadan yritys jaloilleen, jonka jälkeen kun yritys menestyy alamme hyvittää haittatekojamme takaisin?". Ikään kuin ottaisi lainaa ympäristöltä. Tämä on yksi tilanne, jolloin valehteleminen olisi minusta "ymmärrettävää". Kuitenkin takaisin Harrarin armeija vertaiskuvaan on moni asia mennyt vinoon ennen kun löydämme itsemme tällaisesta yritys-esimerkki tilanteesta.

Pienillä asioilla voi olla enemmän merkitystä kuin uskookaan. Erityisesti, jos ne pääsevät kasaantumaan. Niin hyvällä kuin pahalla.  Mitä tulee valehteluun, jos tekee tarpeeksi "viattomia valkoisia valheita" niin uskon, että nämä valkoiset valheet voivat alkaa kasaantumaan aidosti vaikeaksi tilanteeksi, jossa aito valehtelu on enää ainoa "järkevä" vaihtoehto.

Tässä minusta korostuu henkilökohtaisten periaatteiden tärkeys. Parhaimmassa tapauksessa tarkkailu esimekiksi omasta totuuden periaatteen toteutaamisesta estää henkilön joutumasta tilanteeseen, jossa joutuisi valehdella. Kun on tarpeeksi pitkään ollut totuudenmukainen niin itselleen kuin muillekkin voi hyvin olla tilanteessa, ettei enää tarvitse luvata asioita.