Kuulostaa osakseen naurettavalta sanoa ääneen, mutta olen ruokailuni yhteydessä tykännyt kuunnella amerikkalaista cowboyta nimeltä Dwayne, joka pyörittää youtube-kanavaa nimeltä “Dry Creek Wrangler School”. Hänen videot koostuvat usein elämänviisauksista, ei niinkään akateemiseen tutkittuun tietoon, jossa tieto esitetään mahdollisiman objektiivisesti. Mutta varmasti juuri siksi hänen videot ovat aika suosittuja, ne tuntuvat olevan hyvin rehellisiä ilman turhaa hienostelua tai persoonaa. Ilmapiiri videoilla on kuin istuisi rauhallisena iltana takan äärellä ja keskusteluissa pystyisi ilmaisemaan itseään ilman, että sanomisia tarvitsisi miettiä käyttääkö joku haavoittuvaisuuttasi tai sananvalintojasi sinua vastaan. Dwaynen puhetyyli on suoraa mutta inhimillistä, joka tuo tietynlaista lohtua ainakin itselleni.

Dwayne tuo esille videollaan “Whisper every chance you get” kuinka mitä enemmän on korotettava ääntään, sitä vähemmän yksittäisiä sanomisiasi kuunnellaan. En tiedä käytännössä mitään hevosista mutta Dwayne käytti analogiaa hevosia ratsastaessa. Jos antaa jokaisen ohjeen hevoselle nykimällä todella kovaa, koska “hevonen ei kuuntele” niin voi olla varma hevosen kuuntelevan vielä vähemmän rauhallisempia ohjenykäyksiä.

Minusta samaa ajatusta voi soveltaa äänenkäytön lisäksi myös lupaamiseen. Lupaamisella sinun pitää ikään kuin korostaa sanojasi, korostaa totuudenmukaisuuttasi. Lupaamalla teet kovempia nykäyksiä ympäristöösi. Mitä enemmän teet lupauksia, sitä enemmän perinteiset sanomisesi menettää arvoaan.

Lupaamisen lähtökohdassa vaikuttaa vallitsevan luottamuksen puutetta. Jos sinut tiedetään henkilönä, joka pitää sanansa, ei mutise turhia ja pysyttelee totuudessa niin sinulla ei pitäisi edes olla tarvetta luvata asioita tai korottaa ääntäsi tullaksesi kuulluksi. Se on minusta tavoittelemisen arvoista.

Teksti on suhteellisen lyhyt, mutta lisäsin silti sisällysluettelon helpottaakseni mahdollista lukukokemusta. Teksti ei ole mikään akateeminen kirjoitus, eikä minkään koulun esseetehtävä vaan omaa pohdintaani. Minulla ei myöskään ole prioriteettina tehdä tekstistäni mitenkään “uskottavamman oloista” vaan olen pyrkinyt priorisoimaan totuudenmukaisuutta. Ottaisin mielelläni vastaan mietteitä tekstistä. 

Sisällysluettelo:

1. Huomioita tekstin kirjoittamisesta sekä totuudenmukaisuudesta

2. Kritiikki lähitaistelijan periaatteista

3. Voiko periaatteista ammentaa jotain hyvää?

4. Kyynistymistä vastaan

Huomioita tekstin kirjoittamisesta sekä totuudenmukaisuudesta

Päätin kirjoittaa tekstin, koska halusin pyrkiä selvittämään omaa ajatteluani itseäni pitkään häirinneestä ristiriidasta, jossa sodan aikana sallittuja periaatteita ja tekoja pidetään jopa kunnioitettavana, mutta jotka siviilissä toteuttaessa luokiteltaisiin arkikielessä “psykopatiaksi”. Ilmaisen itseäni ensisijaisesti urheilun avulla, mutta tämän ristiriitaisuuksien selvittämiseen ei urheilusuoritus oikein auta muuhun kuin mielen ristiriitaisuuksista johtuvan pahan olon helpottamiseen. Koen kirjoittamisen olevan paras tapa ajatuksieni ja ristiriitaisuuksien selvittämiselle.

Minulla on oikeastaan sisäistä ristiriitaa jo tällaisten tekstien julkaisussa, koska minä en täysin rehellisesti pidä itseäni mitenkään erityisen fiksuna. Tästä syystä itsekriitikko jyllää kovaa taustalla huutaen, että mitä ihmettä sinä edes yrität kirjoittaa syvää moraalista pohdintaa, et koskaan tule pääsemään edes lähellekkään suurimpien ajattelijoiden tasolle. Mutta tarvitseeko minun päästä suurimpien ajattelijoiden tasolle tai olla hyvin korkeastikouluttettu aiheesta saadakseni pohtia vapaa-ajallani itsekseni ongelmista, johon olen aikuisiässä havahtunut olevan todella tärkeää pohdittavaa? Tarvitseeko minulla olla luettuna suurimpien ajattelijoiden tiiliskivikirjoja etiikasta ja moraalista saadakseni pohtia ensin moraalista itsekseni? Tarvitseeko moraalisten tekstien aina olla äärimmäisyyksiin hiottuna tieteellisen artikkeleiden muodossa ilmaistuna, jossa jokaista argumenttia ollaan väännelty niin opiskelijakolleegoiden kuin professoreiden kanssa?

Kuten psykologi Jordan Peterson on huomauttanut perustuu yhteiskunta yksilöistä ja paras vastalääke yhteiskunnan estämistä menemästä väärään suuntaan on että yksilöt ovat totuudenmukaisia ja huomauttavat kun heidän tietoisuus ilmaisee jonkin vääryyden muodostuvan yhteiskunnassa. Tässä on suuri huomio, että vaikka yksilön pitääkin uskaltaa sanoa vääryyksistä ei hän voi unohtaa vastuitaan. Välillä ihmiset vaikuttavat keskittyvän niin kiihkeästi oikeuksiina ja vääryyksien tuijottamiseen, että unohdetaan omat vastuut.

Koen totuudenumkaisuuden ja asioiden pohtimisen olevan hyvin tärkeätä myös oman tietoisuuden kannalta. Kirjoittaminen toimii todella hyvänä välineenä tähän syvällisempään pohdintaan. Jos ei tasaisin väliajoin pohdi syvällisemmin, väitän vaaraksi muodostuvan itsensä valehteleminen ja näin ollen kynnys madaltuu valehdella muillekkin. En osaa sanoa pystyykö ihminen näkemään itseään ikään kuin täysin objektiivisesti. Jos ei pysty niin silloin uskon väistämättä henkilölle jäävän “sokeita kohtia” itsestään. Toivon ainakin oman lähipiirini ihmisten huomauttavan minua omista sokeista kohdistani. Helposti keskitytään vain negatiivisiin sokeisiin kohtiin, hyviäkin sokeita kohtia löytyy varmasti. Monet ihmiset saattavat olla yllättävän sokeita myös heidän omille hyville ominaisuuksilleen! Noniin, nyt mennään itse aiheeseeen!

Kritiikki periaattesta

Sodan aikana on varmasti helpompaa painaa liipaisinta, jos kokee ettei itse ole siitä vastuussa vaan teki asiat vain käskystä. Toinen helpottava tekijä on epäinhimillistäminen, vihollinen nähdään jotenkin itsestään kaukaisempana olevana olentona. Tappamisen jälkeen voi kuitenkin moraaliset kysymykset alkaa mietityttämään, vaikka tekikin tehtävät käskystä niin oli loppupelissä itse painamassa liipaisinta. Epäinhimillistäminen alkaa murenemaan siinä vaiheessa kun miettii esimerkiksi vihollisella olevan omia unelmia ja omaa perhettä.  Jotta välttyisi pahimmilta moraalisilta ristiriidoilta omasta hyvyydestä tai “kognitiiviselta dissonanssilta” voi yrittää selittää tilanteen tai rationalisoida itselleen kuinka tilanne ei ole kenellekkään moraalisesti helppoa. Sodassa on joko ammuttava tai tulla ammutiksi. Sodassa muodostuvat tilanteet voivat olla moraalisesti niinkin monimutkaisia, ettei siihen löydy yksittäistä "oikeata" vastausta. Ampumalla "vihollisen" turvaat omaa maatasi ja läheisiäsi, kuitenkin valitsemalla olla ampumatta ylläpidät ihmisyyttä.

En ihmettele kuinka ihmisen mieli alkaa horjumaan näistä sisäisistä ristiriidoista, jotka jäävät jatkuvasti häiritsemään tietoisuutta. En ihmettele kuinka tietoisuutta yritetään hiljentää edes hetkeksi erilaisilla huumeilla tai liiallisella nautinnon pyrkimyksellä. Mitä jos saat jälkikäteen tietää kuinka käskystä tappamasi henkilöiden joukossa oli viattomia lapsia? Moraaliset ristiriitaisuudet lisääntyvät ja oma tietoisuus ei näin ollen jätä rauhaan vaikka kuinka yrittäisi reflektoida tai hakea apua. Historioitsija Yuval Noah Harari nostaa hyvin esille videollaan "Should We Trust Nature More than Ourselves?" kuinka vaikeat moraaliset tilanteet on kyettävä hahmottamaan monisävyisempänä, kuin ainoastaan tapa tai kuole. Siinä vaiheessa, kun yksittäinen taistelija on tilanteessa, että joutuu ampumaan tai tulla ammutuksi, on todella moni muu asia sekä tilannetta edeltävä päätös mennyt pahasti pieleen.

Mitä tulee lähitaistelijan periaatteisiin suhtaudutaan moraaliin suorastaan häikäilemättömän välinpitämättömästi. Puolustusvoimien julkaisemassa "lähitaistelijan käsikirja"ssa (julkaistu v. 2004, sivulla 9) kirjataan seuraavasti:

"Lähitaistelutekniikoiden käyttämisen edellytyksenä on, että sodan ajan lait ovat voimassa. Tällöin itsepuolustukseen ja voimankäyttöön vaikuttavia lakirajoitteita ei ole.
 Lähitaistelun periaatteet ovat:

 1. Aggressiivisuus
 2. Kaikki keinot päämäärän saavuttamiseksi on sallittu
 3. Isketään vihollisen arimpiin ruumiinosiin
 4. Käytetään mahdollisimman suurta voimaa
 5. Vältetään omia vammoja
 6. Tuotetaan viholliselle mahdollisimman suuret vammat
 7. Käytetään tehokkaimpia mahdollisia käsillä olevia välineitä."

Lähitaistelijan periaatteet täyttävät iltalehti-tyylisten julkaisujen "näin tunnistat psykopaatin" artikkelien ominaisuuksien listaukset hieman muunneltuna. On aikamoinen yhteiskunnallinen ristiriita, kuinka nämä periaatteet luokiteltaisiin hyvin nopeasti "psykopaattiseksi" siviilissä. Sodassa on yhtäkkiä täysin hyväksyttyä ja jopa palkittua käyttää ihmisen "psykopaattisia" ominaisuuksia. Eikö näin ollen voisi sanoa yhteiskuntamme muutuvan psykopaattiseksi sotiessamme? Lähtökohtaisesti lähitaistelijan periaatteet ovat hävettäviä. Vaikka kuinka paljon onkaan vihollisten hyökkäystä estetty, vaikka kuinka ollaankaan kukistettu tyrannisen johtajan armeijaa ovat lähitaistelijan periaatteet hävettävää toimintaa. Saisimme aidosti hävetä ihmiskuntana kun alennumme sotimaan ja ajaudumme moraalisesti näin alhaiselle tasolle. Ei voi myöskään olla, että uskonnossa korostetaan kuinka pitäisi kohdata muita ihmisiä kuin haluaisi itse tulla kohdeltuksi, mutta silti sallitaan toisen ampuminen!? Saatetaan jopa pidellä uskonnollista koruamme kädessämme juuri ennen ampumista, jotta välttyisimme jonkinlaiselta vastuulta. Ampumalla toisen et ilmiselvästi ole kohdellut toista kuin haluaisit itse tulla kohdeltuksi.

Voiko periaatteista ammentaa jotain hyvää?

Pelkästään hyvyyden korostaminenkaan ei ole hyvästä. Friedrich Nietzsche kritisoi erityisesti uskonnoissa esiintyvää moraalia, kuinka pelkuruus piilotetan usein moraalin taakse. (En rehellisesti ymmärrä Nietzscheä suurimman osan ajasta kun yritän lukea hänen teoksiaan, mutta moraalin pelkuruus ajatus on ainakin jäänyt mieleen). Vain koska ei pysty lyömään tai ampumaan ketään ei tarkoita, että olisi moraalinen henkilö vaan saattaa ennemminkin olla pelkuruutta tai "nössöyttä", joka on piilotettu moraalisuuden taakse. Vuorostaan tämän "minä en halua olla nössö" ajatus voidaan viedä liian pitkälle, siinä määrin että aletaan tehdä aidosti moraalittomia tekoja, jotenkin todistaakseen itselleen ja muille ettei ole pelkuri. Ei tarvitse ryöstää, haastaa tappeluun, tulla pidätetyksi, harrastaa ryhmäseksiä, pettää toista tai osallistua sotaan todistaakseen jotain itselleen. Urheilu on yksi todella tehokas tapa reflektoida omaa varjopuoltaan. Mitä menetelmiä ollaan valmiita käyttämään voittamiseen? Käytetäänkö hyväksi vastustajan tiimin heikoimpia lenkkejä, jotta saavutetaan enemmän pisteitä? Miten suhtautuu mahdollisesti omaan vihaan ja kateuteen, joka kohdistuu vastustajaan?

Voisi sanoa, että lähitaistelijan periaatteita muunneltuna sosiaalisesti hyväksyttyyn muotoon tai “kanavoituna” hyvän tuottamiseen voi olla uskomaton voimanlähde. Mitä olen yksittäisiä Carl Jungin kirjoja lukenut on hänen kirjoitukset ihmisen "varjopuolesta" ja sen tietoisesta integroimisesta omaan persoonallisuuteen hyvin osuvia. Saatamme repressoida tai yrittää piilottaa puoliamme itsestämme, joita emme itse tai yhteiskuntana pidä ihanteellisena. Mutta esimerkiksi agressiivisuus, miksi repressoida niinkin suurta energianlähdettä? Agressiivisuutta voi oikein kanavoituna käyttää esimerkiksi juuri urheilusuoritukseen tai muuhun luovaan toimintaan. Tunne esimerkiksi kateudesta on ymmärrettävästi epämukava sekä monissa tilanteissa epähyväksyttävä ja näin ollen repressoimme tunteen sekä siihen liittyvät ajatukset. Miksi olisit esimerkiksi kateellinen parhaalle kaverillesi? Reflektoimalla omaa kateutta voi huomata kuinka mieli alkaa tuottamaan hyvinkin pimeitä fantasioita, joihin voi myös yhdistyä katkeruuden sekä vihan tunteita. Eikä esimerkiksi kateuden tunteet mihinkään maagisesti häviä vaikka tunteita yrittäisikin sivuuttaa. Repressoidut tunteet vaikuttavat näin ollen alitajuntaisesti henkilön toimintaan. Jos jotain, niin juuri alitajuntaiset pimeät fantasiat ovat vaarallisia. Kun on tarpeeksi monta vuotta repressoinut pahuuttaan ja yhtenä päivänä on elämän tuottamat haasteet kasvanut liian suureksi on riskinä napsahdus, jolloin voi tehdä jälkikäteen paljon kaduttavia tekoja. Tapahtuman jälkeen voi tulla olo ettei tiedä mitä tilanteessa oikein tapahtui. Suomalainen psykologi Hannu Lauerma kirjoittaa kirjassaan "pahuuden anatomia":ssa kuinka suuri osa murhista tapahtuvat juuri tällaisten mielen "napsahduksien" yhteydessä. Lauerma korostaa kuitenkin alkoholin olleen usein vaikuttavana tekijänä murhissa. Tuoko alkoholi esiin juuri näitä repressoituja fantasioita ja tunnetiloja, kun tietoiusuus ei ole toimimassa muurina näiden toteuttamiselle?

Uskon lähitaistelijan periaatteita sekä omia pimeitä fantasioita reflektoidessa tekevän henkilöstä moraalisesti tietoisemman ja näin ollen “paremman ihmisen”. Kuten Machiavelli ilmaisi kirjassaan Ruhtinas:

“Jotta ruhtinas tietää tien paratiisiin on hänen tiedettävä tie helvettiin”.

Miten pystyt tekemään hyvää, jos et ole tietoinen tavoista tehdä tai edistää pahuutta? Miten tiedostaa esimerkiksi hyviä valheita, ellei ole koskaan miettinyt millä tavoin voi valehdella uskottavasti? Moraalisuus pitäisi ennemminkin mitata henkilön kyvykkyydessä tuottaa pahuutta ja tuskaa mutta valitsee olla käyttämättä sitä.

Kyynistymistä vastaan

Jatkuvasti lukemalla muiden ihmisten kauhuuksia tai pahuutta reflekoitmalla voi helposti kyynistyä ja menettää toivonsa ihmiskuntaan. Välillä olen itsekkin kokenut suorastaan ällötystä ihmiskuntaa vastaan, misantropiaa. Uskon ja saan lohtua ajatellessani kuinka oma hyvyys kasvaa mitä enemmän pystyy vapaaehtoisesti (ja välillä pakostakin elämän sattumien kautta) kohtaamaan pahuutta ja tuskaa. Minusta vaikka miten pimeältä edessä oleva kuilu vaikuttaakaan olevan, tai helvetin pohjaa ei tunnu koskaan tulevan vastaan niin lopulta kuiluun tulee valoa. Tässä on kuitenkin suuri mutta. Voi helposti kokea, ettei yksittäisenä henkilönä ole mitään väliä miten maailmassa toimii. Tämän ajatuksen pohjalta alkaa laiminlyömään elämää ja moraalia, samalla suhtautuen välinpitämättömästi muidenkin hyvinvointiin. Tämä on tietynlainen hyvin henkilökohtainen valinta, haluaako edistää hyvää merkityksettömyydestä huolimatta.

Jordan Peterson toi esille luennollaan “2014 Personality Lecture 11: Existentialism: Viktor Frankl”, kuinka voi keksiä aidosti hyvinkin päteviä argumentteja miksi elämällä ei ole merkitystä ja miksi elämän laiminlyönti on perusteltua. Tämä on pohjimmiltaan kuitenkin väärin ja siinä laiminlyödään merkittävästi moraalia. Kuten Peterson huomauttaa on melkein vielä vaikeampaa elää jos ajatus käännetään toisinpäin: kaikella mitä teet, on väliä. Tämäkin on tietynlainen sisäinen valinta. Kuinka paljon parempi maailma olisikaan, jos miettisimme miten toiminnallamme olisi pitkäkestoisia seurauksia? Miten paljon ihminen on valmis uhraamaan itseään tulevaisuuden kannalta, miettiä tekojen seurauksia?

Jos jotain positiivista mitä olen huomannut itsestäni pahuutta, kuolemaa ja tuskaa reflektoidessa on kuinka prioriteetit vaikuttavat kirkastuvan. Tuntuu, että pystyy näkemään asioita hieman paremmin niiden “lävitse”. Esimerkiksi kuinka suorastaan absurdia ylimääräinen materialismi onkaan tai kuinka vähän väliä onkaan minkä merkkisen auton omistaa. Kun mietin katsovani symbolisesti kuolemaa silmiin murenee materialismin merkitys hyvin nopeasti. Rahaa ei kuitenkaan voi täysin laiminlyödä ja useinmiten rahan avulla täytetyt perustarpeet ovat välttämättömiä. Toinen kysymys kuuluu missä menee raja perustarpeille. Rehellisesti olen kuitenkin osittain kateellinen paljon materialismia omistavalle henkilölle, koska hän (ainakin yrittää) viestittää kykenevän toteuttamaan itseään taloudellisesti. Kaipaisin itse enemmän pääomaa, jotta voisin hankkia oman mökin ja harrastaa puutarhurointia. Mutta esimerkiksi autonmerkin pohdinta “statuksen” kannalta on minusta aivan turhanpäivästä ajanhaaskausta.

Minun on lainattava Marcus Aureliuksen kirjaa “itselleni” 6 luku kappale 13:

“Kalaherkkujen ja sen sellaisten ruokien keskellä voi muodostaa vaikutelman, että tämä tässä on kalan kuollut ruumis, tämä taas linnun tai sianporsaan kuollut ruumis: ja edelleen, että falernolainen viini on vain rypälemehua ja purppurareunainen vaate on vain lampaan karvaa, joka on kastettu kotilon vereen. Tai yhdynnästä, että se on vain sisuskalujen hankaamista ja liman erittämistä tietyn kouristuksien kera. Nämä vaikutelmat saavuttavat asiat sellaisinaan ja tunkeutuvat niiden lävitse, niin että voit nähdä, millaisia ne oikein ovat. Samalla tavalla tulee tehdä kaikessa elämässä, ja kun asiat synnyttävät erityisen uskottavan vaikutelman, tulee ne riisua alastomiksi ja katsoa niiden vähäpätöisyyttä ja riistää niiltä se luulottelu, jolla ne keikailevat. Sillä turhanylpeys on kauhea järjen harhauttaja, ja kun eniten luulet uppoutuneesi hyviin tekoihin, silloin sinua huiputetaan pahiten.”

Kirja “itselleni” on paras saamani syntymäpäivälahja. Aureliuksen kirjoitukset ovat liikuttaneet minua hyvin syvällisesti. Mutta Aureliuksen sanomassa on juuri sitä kuoleman reflektoinnin avulla saatua “asioiden lävitse katsomisen kykyä”.

Tämä ajattelutapa auttaa elämään merkityksellisempää elämää mutta on samalla suuri taakka. En esimerkiksi itse voi kestää ostoskeskuksia koska ne vaikuttavat suorastaan naurettavilta. Noh, olen muutenkin introverttisempaa sorttia enkä tykkää liikkua paikoissa missä on paljon ihmisiä, mutta erityisesti ylikuluttaminen ja turhan ostamisen järjettömyys ei lakkaa millään häiritsemästä. Minkälaista merkitystä voi edes saada ostoskeskuksesta?

Uskon kyvyn pahuuteen löytyvän miestä kaikista. Joissakin enemmän tai vähemmän ja jotkut päättävät toteuttaa pahoja aiketaan sekä fantasioitaan kun taas toinen ääripää pyrkii lukitsemaan ajatukset syvälle omaan mielen uumeniin. Reflektoimalla pahuutta oppii kuitenkin paremmin huomaamaan kun oma itse tai ympäristö alkaa näyttämään merkkejä pahuuden toteuttamisesta. Pahuuden käyttäminen voi olla todella tehokas keino saavuttaa haluttu lopputulos, mutta siinä ei ole mitään kunnioitettavaa ja uskon omatunnon saavan siitä todella suuren kolhun, erityisesti sotimisessa. Ei ole olemassa “sankaria”, joka on tappanut toista henkilötä. “Puolustamalla omaa maata” argumentti saattaa olla puolustusmekanismi, jolla piilotetaan totuus toisen henkilön tappamisesta. Suuri huomio on, että ajatuksia voi pyrkiä tietoisesti Jungin sanoin integroimaan itseensä ja parhaimmillaan löytää itsestään uskomattoman suuren voimanlähteen. Eikö monen henkilön tavoite ole jokatapauksessa “tuntea itsensä paremmin”?

Lähteitä:

Puolustusvoimien julkiasema yleiseen käyttöön Lähitaistelun käsikirja:

https://puolustusvoimat.fi/documents/1948673/2258487/L%C3%84HITAISTELUN_K%C3%84SIKIRJA_2004.pdf/9ec093eb-689a-e4c1-a62c-e9f2c24e9034/L%C3%84HITAISTELUN_K%C3%84SIKIRJA_2004.pdf?t=1693211970183

Jordan Peterson, 2014 Personality Lecture 11: Existentialism: Viktor Frankl

On hyvin haastavaa rakentaa itselleen ideaalista olosuhdetta, jossa elämällä olisi selkeä merkitys, oma tekeminen olisi yhteiskunnalle tärkeää sekä hyvästä ja löytäisi itsensä samalla flow-tilasta. Erilaiset yli korostuneet nautinnot tai oman elämänsä pakenemisessa vaikuttaa myös olevan mahdollisuutta flow-tilaan ja toimiikin tietynlaisena pakokeinona kun monista yrityksistä huolimatta ei keksitä merkityksellistä tekemistä. Esimerkiksi videopelejä pelatessa, seksiä harrastaessa tai huumeita ottaessa harvemmin keskittyy mihinkään muuhun, voi uppoutua tekemiseen flow-tila tyylisesti. Mutta onko nämä tekemiset pohjimmiltaan muille hyväksi tai pidemmän päälle kehittäviä? Sanoisin ei, mutta tarvitseeko ideaalisen ihmisen konemaisesti olla luomassa jatkuvalla syötteellä asioita, jotka ovat hyväksi yhteiskunnalle tai ihmiskunnalle? Miten sitten jos esimerkiksi onnettomuuden takia joutuu käyttämään enemmän yhteiskunnan resursseja kuin mitä pystyy olla tuottamassa? Olisi ikään kuin rasite yhteiskunnalle. Mutta jos yhtesikunnan kannalta taakkana oleva henkilö olisikin tärkeä ihminen hänen läheisilleen, jotka vuorostaan ovat tuottamassa paljon resursseja yhteiskunnalle? Pitäisikö yhteiskunnan siinä tapauksessa mitata suvun kokonaistuotto ennen jonkin yksittäisen henkilön leimaamista rasitteeksi? Joitakin asioita kun ei voi mitata rahassa mutta samalla rahan merkitystä ei myöskään voi laiminlyödä.

Kuten melkein kaikessa voi asioita katsoa eri näkökulmista. Yhteiskunnan kannalta ideaali ihminen vaikuttaa olevan konemainen olento, joka on tuottamassa jatkuvalla syötteellä yhteiskunnalle resursseja sekä innovaatioita. Perheen kannalta ideaali ihminen vaikuttaa omaavan perinteisiä ominaisuuksia läsnäolevasta, kuuntelevasta, rakastavasta, aidosti välittävästä, muut huomioon ottavasta, tarvittaessa suojelevastakin henkilöstä. Ei liian kova mutta ei liian pehmeäkään. Ei liian kaavoihin kangistunut, muttei liian impulsiivinenkaan. Hyvännäköisyydestä ei todellakaan ole haittaakaan. Miten sitten henkilön oma mielipide ideaalisesta itsestään? Henkilö olisi jotenkin täysin tietoinen ja sujut oman sisäisen äänensä kanssa, osata harvinaisen tarkasti huomata maailman vääryksiä ja osata kivenkovaa argumentoida väärydet sekä yliinhimillisen hyvin osata korjata ne kansainvälisesti arvostetun yrityksen avulla. Tietenkin perhe-elämälle olisi hyvin aikaa samalla kun ollaan monissa yritysten hallituksissa, pyöritetään omaa kansainvälistä yritystä, innovoidaan uutta start-uppia, tehdään urheilu ennätyksiä ja luetaan filosofisia tekstejä ja ihmetellään vielä maailmankaukkeuden ihmeitä ja planeettoja.Elämän kurjuuksiin osattaisiin suhtautua stoalaisella vakaudella, keskityttäisiin siihen mihin voidaan vaikuttaa ja tunteet eivät jäisi sen kummemin taakaksi.

Nojoo, voisiko ideaalista ihmistä pohtiessa tulla edes jonkinlaiseen järkevään ja realistiseen näkemykseen, joka osakseen päteisi myös muussa tilanteissa kuin yhteiskunnan näkemyksen kannalta? 

Sanoisin ideaalisessa ihmisessä olevan kyvykkyyttä rakentaa itselleen ja muille olosuhteet, jossa koetaan elämä ja moraalia korostava tekeminen merkitykselliseksi. Ideaali tilanteessa tämä tekeminen on myös yhteiskunnallisesti hyvästä. Ajatus on hyin kaunis, mutta siinä tulee väistämättä esiin ristiriitaisuuksia. Inhoan ristiriitaisuuksia mutta ovatko ne osa ihmisenä olemista? Esimerkiksi yhden henkilön mielestä “hyvä ja merkityksellinen tekeminen” voi toisen mielestä olla täysi vastakohta hyvästä tekemisestä. Jonkin mielestä esimerkiksi seksi voi olla ihmissuhteita vahvistava, empatiaa lisäävä harraste. Toisen mielestä taas hedonistinen pahe, joka tuo esille huonoja puolia ihmisissä. Ristiriitaisesti ihminen tarvitsee myös huonompia päivä, päiviä kun jumitetaan ja tuntuu, ettei päästä mitenkään eteenpäin omassa merkityksellisessä tekemisessä. Mutta sitten kun ratkaisu alkaa hahmottumaan on ihanteelliset olosuhteet flow-tilan muodostumiselle.

Ideaalia ihmistä tavoitellessa meillä kuitenkin vaikuttaa muodstuvan toinen ihmisenä olemisen ristiriitaisuus: emme nimittäin välttämättä halua koskaan saavuttaa ideaaliamme koska silloim meillä ei olisi merkitystä tai mahdollisuutta kokea flow-tilaa.

Tavoittelemme kylläkin ihanteitamme, mutta jos saavuttaisimme ihannemaailmamme niin todennäköisesti tuhoaisimme osan siitä, jotta meillä olisi edes jokin ongelma minkä kanssa painia ja kokea merkitystä. Tätä ajatusta on muun muassa psykologi Jordan Peterson usein korostanut luennoillaan ja viittaa kuinka ajatus on lähtöisin filosofeilta. En hirveämmin tykkää lukea klassikkoja mutta luin Dostojevskin kirjoituksia kellarista, osakseen siitä syystä koska se on huomattavasti lyhyempi kuin Dostojevskin muut kirjat. Dostojevskin kirjoituksia kellarista kertoo elämäänsä osakseen katkeroituneesta henkilöstä, joka kellarissa kirjoittaa katkeroituneesti huomioitaan elämästään. Yksi huomio kirjasta on erityisesti jäännyt mieleeni. Katkeroitunut kirjoittaja huomauttaa miten talonrakentaja ei salaa halua talon koskaan valmistuvan, koska juuri siinä talon rakentamisessa piilee merkitys. Cliche sanonnassa “tärkein ei ole päämärän saavuttaminen vaan matka päämäärään” vaikuttaa olevan samankaltaisuutta. Vaikka ajtus ei välttämättä kuulosta kummoisemmalta voi sitä mielestäni todella hyvin soveltaa muihin elämän osa-alueisiin. 

Vaikka kuinka inhoamme, pelkäämme ja sanomme miten älytöntä sota onkaan niin kyllä sota antaa ihmisille merkitystä. Emme välttämättä halua sotimisen loppuvan. Jos sota kerran olisi ihmiskunnan syöpä, tyhmintä mitä voimme ihmisinä tehdä niin miksi, miksi helvetissä olemme tehneet sitä siitä asti kun ihminen on käytännössä ollut olemassa? Ei sitä tarvitse olla mikään narsistinen sosiopaatti-psykopaatti, joka kärsii lapsuuden traumoista kokeakseen merkitystä tai jopa nautintoa sodankäynnistä. Sodassa on paljon elementtejä, jotka antavat ihmiselle merkitystä. Parhaimmillaan sota tarjoaa harvinaisen vahvaa yhteenkuuluvuutta oman heimon kanssa, koetaan koukuttavaa adrenaliinia, kuoleman rajoilla leikkimsen tajoamaa flow-tilaa, lähiesten ja osaksi muiden ihmisten saamaa kunnioitusta. Sodankäynnin vahva tunnelataus tarjoaa myös hyvät olosuhteet niin itsensä ja oikeastaan koko yhteiskunnan ylipuhumisen siitä, että tekeminen on oikeutettua ja tekeminen perustuu maan puolustukseen. Yksi lisäsyy kokea merkitystä ja kunniaa. Kuten yksi itseäni paljon vaikuttaneessa kirjassa “ei mitään uutta länsirintamalla” ilmaistiin: milläkään maailman maalla ei ole hyökkäysvoimia vaan ainoastaan puolustusvoimia. Sodankäynti voi tarjota merkitystä sekä flow-tilaa samanaikaisesti.

Saattaa olla meille ihmisille hyväksi mutta samalla tragedia, että emme koskaan kykene saavuttamaan ideaaliamme. Mutta sitä jahdatessa olemme kyllä keksineet aivan käisttämättömän kauniita ja nokkelia keksintöjä kuten arkitehtuurilliset suorastaan ihmeet tai teknologiset innovaatioita. Harmi vain, että asiat muuttuvat hyvin nopeasti uudeksi normaaliksi ja olemme jälleen tavoittelemassa jotain uutta.

Palatakseni vielä hetkeksi ideaalisiin ominaisuuksiin olen tykännyt kysyä ihmisiltä onko heillä tällä hetkellä mitään idolita. Välillä olen saanut kuulla “oma äiti” tai “sisko” mutta useinmiten aikuiset ihmiset ovat hetken mietinnän jälkeen vastanneet, ettei heillä suoranaisesti ole mitään idolia. Väitän tämän “fanittamisen” olevan ikäsidonnaista. Kuten yksi henkilö hyvin vastasi: aikuisena tiedostaa lapsuuden idolit olevan ihmisiä ja heillä olevan omat ongelmansa sekä haasteensa. Sama henkilö jatkoi hyvin kertoakseen miten hän enemmän ihailee toisten ihmisten ominaisuuksia, joita hän sitten yrittää kehittää myös itseensä.

Olen tavannut ihmisiä, joilla on ollut joitakin todella suorastaan ihailtavia ominaisuuksia. Ensisijaisena minulla tulee mieleen henkilö, joka on ollut brutaalisen autenttinen niin itselleen kuin muille. Autenttisuudella en tarkoita ensimmäisenä mieleen tulevien ajatuksien ääneen sanominen vaan enneminkin henkilön kyvykkyys rehelliseen itsereflektioon ja kyky jakaa hyvinkin haavoittuvaisia asioita oikeassa tilanteessa. Henkilökohtaisesta tragedian avautumisesta alkoholin vaikutuksen alaisena vaikuttaa enemmän repressoidulta surulta, jolloin ei välttämättä olla oltu totuudenmukaisa itselleen. Jopa rikollisilta voi oppia paljon ominaisuuksia itsestään. Miten rakentaa omatuntoa kuin ympäristö tuntuu leimaavan sinua hyvin vahvasti ja jopa väliajoin jopa inhoavan sinua?

Idolien vetoavaisuudessa piile inspiroiva ajatus siitä mahdollisuudesta minkälaiseksi henkilöksi voi mahdollisesti itsensäkin kehittää, toisin sanoen löytää jokin ideaali jota varten alkaa työstämäään ja löytää itsensä flow-tilasta. 

Kun pitäisi vastata kysymykseen kuka minä olen vastataanko silloin kuka on juuri sillä hetkellä, vai mihin on itseään kehittämässä? Satuin internetin syövereistä löytämään vuonna 1961 kuvatun tv-sarjan “Self-Encouter: A study in existentialism”, jossa Hazel Barnes ilmaisi hyvin miten kuka minä olen ei oikein ole hyvä kysymys, koska siinä yritetään laittaa jotain pysyvää jatkuvasti muuttuvaan. Sama pätee varmasti myös elämän tarkoitukseen, ei varmasti ole mitään yksittäistä vastausta, koska kuten identiteetti ovat ne “hengittäviä elimiä”. Kuitenkin jonkinlaisia juuria tai pohja-arvoja on varmasti identiteetillä sekä tarkoituksella, jonka päälle rakennellaan ja muunnellaan ominaisuuksia tai tekemisiä.

Voiko tästä tekstistä saada mitään järkevää lopputulemaa? Sanoisin monelle olevan merkitys keskeisenä motivaattorina ihmisenä olemiselle. Itsensä kehittämisessä ideaalisemmaksi versioksi itsestään on paljon mahdollisuuksia flow-tilan saavuttamiseksi sekä merkityksellisyyden kokemiseen. Mitkä ominaisuudet ovat ihanteellisia on henkilön itse päätettää ja niin hyvällä kuin huonollakin emme koskaan täysin välttämättä saavuta ideaaliamme. Ideaalin käytännössä mahdoton saavuttaminen on hyvästä koska vastatakseen kysymykseen “kuka minä olen” ihminen tarvitsee jotain kehitettävää tai tekemistä. Jonkin asian kanssa painiminen on välttämättömyys sielulliselle hyvinvoinnille, siinä vaiheessa kun “kuka minä olen” muuttuu ikään kuin jumittuneeksi vastuakseksi on ihminen todennäköisesti huonovointinen.

Blogin perustaminen onkin osakseen itsekkäästä syystä: kirjoittaminen on minun tapa yrittää järjestää ajatuksiani, reflektoida lukemaani, ilmaista itseäni ja samalla mahdollisesti kerryttää viisautta. Blogin aiheet tulevat ensisijaisesti sisältämään mahdollisiman rehellistä podintaa itseäni mietityttävistä aiheista tai kysymyksistä. Vaikka yksittäinen ihminen ei hirveästi maailmaan vaikuta ja kosmologisella tasolla yksi ihminen on merkityksetön, niin merkityksettömyydestä huolimatta maailma ei ainakaan tarvitse yhtään enempää kyynisyyttä ja pahuutta. Miten viisauden kerryttämisellä ja tuskan vähentämisellä ei voisi olla merkitystä vaikka elämmekin pohjimmiltaan merkityksettömyydessä?

Miksi filosofinen blogi?

Tunnen olevani osakseen juureton erityisesti tiedon suhteen. Onko olemassa tietoa tai viisauksia, jotka pysyvät muuttumattomina olosuhteista ja ajasta riippumattomina? Uskon filosofian voivan tarjota ajatonta viisautta, jota voisin soveltaa kokemuksieni lisäksi aikakaudesta sekä olosuhteista riippumatta. Ikään kuin voisin rakentaa juuriani filosofian pohjalta. Uskon ihmisen toiminnan olevan jatke siitä, miten ja mitä hän ajattelee. Liikutuin lukiessani Bertand Russelin kirjaa “Länsimaisen filosofian historia 1” Russelin kirjoittaessa:

“Jonkin pysyvän etsintä on syvimpiä niistä vieteistä, jotka ohjaavat ihmisiä filosofiaan”.

Lause puhutteli minua harvinaisen syvällisesti. Olen vuosia myös yrittänyt käsitellä pahuutta ja luokittelenkin pahuuden käsittelemisen yllättävän filosofiseksi aiheeksi.

Miksi kirjoitan nimimerkin takaa?

En valitettavasti koe vielä olevani “valmis” kirjoittamaan omalla nimelläni. Tiedän, ettei ihminen koskaan ole täysin “valmis”. Jos kirjoittaisin omalla nimelläni epäilen alkavani yliyrittämään kaunistella kirjoituksiani ja näin ollen totuudenmukaisuus kärsisi pahasti. Pyrin Marcus Aureliuksen sekä Jordan Petersonin inspiroimana pysymään mahdollisiman totuudenmukaisena ja se onkin uskomattoman haastavaa!

En tarkalleen vielä osaa sanoa blogin suuntaa mutta jonkinlainen aavistus minulla kuitenkin on. Koen olevani pimeässä metsässä, jossa en näe eteeni mutta oma sisäinen ääneni kuitenkin tuntuu ohjaavan minua tiettyyn suuntaan. Toivon mahdolliselle blogin lukijalle voivani tarjota mielenkiintoisia tekstejä viisauden etsimisen yhteydessä ja mahdollisesti innostaamaan lukemaan enemmän filosofisia tekstejä koska olen itse ainakin kokenut erityisesti juuri filoisofiset elämänviisaudet hyvin antoisana.

PS. Myytinmurtaja tv-sarjasta tuttu Adam Savage ilmaisi hyvin omalla youtube kanavallaan videossa, kuinka on antoisaa saada  kuulla toisen maailmankatsomusta, saada kuulla heidän “totuutensa”. Näin aikuistuessa olen oppinut, että joka tilanteessa ei kannata ilmaista omaa itseään mutta on tragedia, jos henkilö ei koskaan pääse ilmaisemaan omaa itseään.